Keväiset frettikuulumiset

Eipäs sitten olleetkaan viimeiset lumiset kuvat nuo edellisen frettikuvapostauksen kuvat, ei, mutta tällä kertaa laitetaan nyt kuitenkin niitä lumettomana aikana otettuja kuvia. Aika hyvää vauhtia nuo tuolla nytkin näyttää auringon noustua sulavan, joten toivotaan ettei lisää olisi enää tulossa! 

Meillä freteillä on nykyään lenkkeillessämme jokin kummallinen tapa kiskoa kotiin päin, ja tapa onkin alkanut jo kehkeytyä häiritseväksikin. Mikäli haluan kävellä frettieni kanssa kunnollisen ja pitkän lenkin ilman, että joudumme kääntymään kohti kotia kesken kaiken, joudun hieman kikkailemaan. Täytyy nimittäin välttää kaikki risteyksiä, jotka vievät meidän kotitiellemme, sekä mahdollisesti myös risteyksiä jotka johtavat risteykseen tielle, joka johtaa risteyksestä tiellemme... No, tilanne ei onneksi ihan näin paha kuitenkaan ole miltä kuulostaa, mutta nyt talvella tosiaan on tällainen tapa kehittynyt, että suoraan kotiin pitäisi päästä. Esimerkkinä otan fretit iltamyöhään mukaan kun lähden saattamaan kaveria vajaan puolen kilometrin päässä olevalle bussipysäkille kentän läpi. Yritän kääntyä kiertämään korttelia ja menemään eri reittiä kotiin, mutta ei. Neidit jäätyvät paikalleen mielenosoituksena siitä, että halutaan mennä kentän läpi suoraan kotiin. Viimeksi onneksi kuitenkin onnistuin huijaamaan ne kävelemään porttimme ohi (luulivat varmaan että menemme takapihan kautta kuusiaidan raosta), ja saimme kierrettyä kylmänä pakkasiltana viellä korttelin ennen kotiinmenoa. Eihän toki lenkkien pidä olla aina mitään tunnin mittaisia kävely- tai juoksulenkkejä, ne voivat olla myös vain haistelua, kaivelua ja muuta nyhväystä tai lyhyempiä. Mutta jos fretit selvästi ovat innoissaan ulkona olemisesta ja silti pyrkivät juoksemaan vain suoraan kotiin, niin on kyllä kummallista. Ne eivät haluaisi edes kivan takia poistua mukavuusalueeltaan. Nyt lähdetäänkin tätä vyyhteä purkamaan ennenkuin käytös vakiintuu toistuvaksi, jolloin kivat ulkoiluhetkemme muuttuisivatkin vain 15 minuutin hätäisiksi pikkulenkeiksi.

Kissakuulumisista sen verran, että tilanne on edelleen kolmen kissamme kanssa sama. Misja elelee täällä minun, frettieni ja veljeni kanssa samalla puolella taloa ja vanhukset toisella puolella. Kovasti Misja haluaisi myös päästä olkkariin ja keittiöön mutta se ei onnistu ellei kissavanhukset ole ulkoilemassa. Misja itse pääsee kyllä säävarauksella päivittäin ulos, ja nyt on pikkuhiljaa lenkkeilynkin opettelu alkanut onnistumaan visuaalisista ärsykkeistä huolimatta (niin, niille lukijoille jotka ette tienneet Misja on kuuro, jote se reagoi jokaikiseen visuaaliseen ärsykkeeseen näkökentässään. Pienikin liike on suuri ärsyke). Ollaan Misjan kanssa myös harjoiteltu joitakin temppuja, ja niistä ehkä onkin joskus tulossa videota tänne blogiinkin! 

Nyt kuitenkin suurin progressio on totuttaa kissat taas toisiinsa (tai siis, tämä nuori kolli siihen että muiden kissojen annetaan olla rauhassa). Totuttelu alkaakin heti, kun Misja viikon päästä leikataan. Leikattu kolli toisen kollin kanssa on varmasti helpompi kuin leikkaamaton, ja stressin minimoimiseksi käytössä on Feliway-haihdutin ja suihkepullo. 

Lopuksi vielä pieni huomio, että tietokoneeni muuten meni juuri rikki. Huutaa virhettä vaan, ja kaikki korjausyritykset johtavat samaan virhetilaan. Näyttökin muuttui jo vihreäksi. Olen jo pidemmän aikaa pelastellut kuviani koneelta, sillä olen kyllä tiennyt ette ko. kone tule enää kauaa kestämään, onhan se jo palvellut täydellä teholla neljä vuotta! Viimeisen kuvausreissun kuvat kuitenkin olivat edellee koneella, jonka kovalevy (siis ainakin se..) on romuna, joten olen tässä ahkerasti yrittänyt pari päivää sitä käynnistellä. Jostain kumman syystä se nyt sitten lauantai-aamuna auringonnousun aikaan käynnistyikin, ja käynnistyksen korjaustyökalu sai sen käynnistymään sen verran, että sain pelastettua loputkin kuvat ja kirjoitettua tämän postauksen. Nyt formatoimaan kone, ja katsomaan josko se siihen asti kestäisi, että saisi uuden ostettua, sitten se lentää romukoppaan lopullisesti. Erittäin mahdollista että ei kestä, joten jos täältä blogista ei mitään näy tai kuulu, on tämä todennäköisesti syynä asiaan! 

Mojito vähän rakastui tuohon lahonneeseen kantoon, niin paljon
että se piti repiä kappaleiksi. :)

Loppuun vielä mukava yllätys, jonka päälle Fera oli suoraa päätä hyppäämässä juostessaan metsikössä
holtittomasti. Hyvä että huomasin edes, tuota oli aika vaikea erottaa maassa olevista kuusenneulasista!

Viimeiset lumiset kuvat

Huh huh, lumi on sulanut kohisten pois jo jonkin aikaa sitten, joten tulikin kiire esitellä nämä (ainakin) pari viikkoa sitten räpsityt frettien ulkoilukuvat! Näissä maa hohtaa vielä valkeana kuin mikä, kun nyt taas ei lumesta ole tietoakaan. Minun on myös pitänyt kirjoittaa jo muutaman viikon ajan eräästä tärkeästä ja ajankohtaisesta asiasta blogiini, mutten ole vielä saanut aikaan. Se on jotenkin joka kerta jäänyt alkumetreille, vaikka muualle olenkin siitä kirjoittanut ties kuinka pitkiä litanioita ilman mitään ongelmaa. Katsellaan tällä alkavalla viikolla.

Meille sattui jokin aika sitten (kun lunta vielä oli) karmea läheltä piti-tilanne Feran kanssa lenkillä, kylmät väreet kulkee selkäpiitä pitkin kun vain ajattelenkin tapausta. Etukäteen jo kerron että ei, tapaus ei liittynyt mitenkään irtokoiriin tai aggressiivisiin lenkillä vastaan tuleviin koiriin, kuten moni on ensimmäisenä kysynyt. Tällä kertaa vaaranpaikkana oli metsä; tarkemmin sanottuna siellä erään kannon alla oleva kolo. Tämä kanto on siis reilusti muutaman kymmensenttiä irti maasta juurien varassa, ja fretit sinne kesäisinkin tykkäsivät änkeä kaivelemaan maata. Eipä siinä mitään, mutta tällä kertaa sinne oli ilmestynyt jotakin jota kesällä ei ollut, tai jota en ole ennen huomannut koska freteillä on pysynyt valjaat päällä. Fera siis kaiveli kannon alta multaa, ja kun hetkeksi herkesin vahtaamasta neitiä silmä kovana kauempaa ohi menevän suuren koiran vuoksi, joka selvästikin etsiskeli kummallisen hajun aiheuttajaa. Nykäisin neidin hihnaa hieman, ja eikös sieltä tule fleksin päässä pelkät valjaat! Ei tässä mitään, valjaat ovat irroneet kyllä joskus aiemminkin ja tiedän ettei minun tarvitse panikoida hillerin katoamisesta metsikköön jos se on vieressäni ja valjaat lähtevät irti. Toisin kuin ihmiset yleensä luulevat "Niin niin että tollanen kun pääsee valjaista irti niin sehän kiitää tuhattasataa metsikköön niin että viuh vaan ja häntä näkyy eikä sitä löydy enää ikinä." Ei, ei se ole näin aikuisen, sinuun luottavan lemmikkifrettisi kanssa joka ei esimerkiksi ole säikähtänyt jotakin ja sen takia vauhkoontunut. Sen kuin vaan nappaat fretin syliin ja valjaat takaisin. Näin vilauksen Feran ruskeasta hännästä menevän kannon alle, mutta kun menin katsomaan ja työntämään käteni sinne ei frettiä näkynytkään. Sain juuri napakan otteen hännästä kiinni Feran änkiessä itseään kannon alta lähtevään maanalaiseen tunneliin! Yritin varovaisesti vetää frettiä pois tunnelista, mutta sen suu oli niin ahdas ettei se onnistunut. En uskaltanut vetää lujempaa ettei Feraa satu. Fretti yritti änkeä itseään vain syvemmälle, kun minä kaivan paljain käsin lumen alla ollutta routaista maata tunnelin päältä. Ei onnistu. Minun oli pakko vain vetää fretti ulos tunnelista hännästä varovaisesti, mutta voimalla. Sain Feran ulos, eikä se ollut milläänsäkään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Itse suunnilleen tärisin ja sydän hakkasi kolmeasataa. Valjaat takaisin päälle ja mahdollisimman kauas tuosta kannosta. Olisi painajainen, jos fretti pääsisi vieläpä talvella tuollaiseen maanalaiseen tunneliin, joka voi jatkua vaikka useita metrejä. Milläs sen sieltä ulos saisit? Pääsisikö se kaivamaan itsensä helposti ulos routaisen maan ja puolen metrin lumikerroksen alta? Siitä vain hakemaan lapiota ja yrittämään kaivaa lemmikkiäsi ulos - tai vaihtoehtoisesti istua odottamaan tunnelin suulle josko se sieltä nyt sitten tulisi. Ei kiitos. 

Tässä osa viimeaikojen kuvasadosta, loppuun vielä molemmista erittäin edustava tilannekuva: