2. kesäkuuta 2012

Tästä se lähtee!

Hyvin alkoi tämäkin blogin kirjoittaminen: Sylissäni on niskasta kiinni oleva riiviö pienehköllä jäähyllä, joka tottakai pureskelee samalla rastojani..
Vihdoin sain aloitettua tämän blogin pitämisen, minun on pitänyt aloittaa se jo kauan, kauan sitten. Tarkalleen ottaen noin 2,5vuotta sitten, jolloin aloin tämän toteuttamista suunnittelemaan.
Sitten se jäi hieman taka-alalle tuolla aivojen sopukoissa, ja nyt taas tänä talvena muistui mieleen kunnolla. En sitten taaskaan saanut aloitettua tätä, sillä tuossa alkuvuodesta sattui ja tapahtui niin paljon, ettei oikein riittänyt aikaa tai edes ajatuksia tälle. Tai no, aikaa olisi riittänyt, ihan liikaakin. Se oli siitä halun ja motivaation puuttesta, eihän minulla olisi enää ollut mitään mistä kirjoittaa.. Tai tottakai olisi ollut kirjoitettavaa, ei tosin reaaliaikaisesti.

No nyt se pieni riiviö sitten sai revittyä yhden noista rastoista irti!


No, nyt onneksi vihdoin sain toteutettua tämänkin, joskin tosiaan hieman jäljessä.

Nyt hieman informaatiota henkilöstä, joka täällä ruudun toisella puolella tänne kirjoittelee. Olen siis kirjottamishetkellä 19-vuotias naisihminen, joka esiintyy täällä ja monissa muissakin paikoissa nimellä Syanidi, joka on taiteilijanimeni. Asustelen näätineni Helsingissä, reilun 10minuutin matkan päässä keskustasta. Silti asuntomme ei ole onneksi mikään haiseva betoniboksi muiden haisevien betoniboksien ja asvaltin ympäröimänä; asuinalueellamme on yllättävän paljon ulkoilumahdollisuuksia ja luontoa, kuten suuren suuri metsä, urheilupuisto joka on näätien kannalta onneksi öisin tyhjillään niin pääsee rellestämään, toisessa suunnassa on todella suuri puisto ja pitkä ranta. Lisäksi pääsemme kävellen muutamassa minuutissa seurasaareen! Asuinalueemme on siis oikeastaan aika hyvä. Silti yritän kuitenkin vuokrata jostainpäin Helsinkiä täysin omaa yksiötä tai kaksiota, eipä ole viimeisen vuoden aikana onnistunut sekä oman nirsouteni, vuokra-asuntopulan sekä opiskelijoiden pelottavuuden takia. ;) Kunhan edesmenneen mummoni reilu 70-neliöinen asunto vapautuu serkultani, muutan sinne. Asunto sijaitsee Myyrmäessä, ja hieman vierastin tätä paikkaa asuinpaikkana aluksi, joten en ehtinyt muuttaa asuntoon kun serkkuni lapsineen ehti juuri kuun alussa muuttaa sinne kunnes saa oman asunnon. Sen piti olla väliaikaista, mutta sittenhän äitini (jonka omistuksessa kämppä on), sanoi serkulleni että he saavat asua siellä kunnes lapsi menee kouluun.. Hän on tällä hetkellä 3-vuotias, joten sitä odotellessa sitten...

Olen koko elämäni ollut erittäin eläinrakas ja olen ollut viimeiset kuusi vuotta freevegaani (oma miksaukseni veganismista ja freegunismista ;-)). Tämä siksi, etten halua valinnoillani tukea tehotuotantoa, jossa eläimet kärsivät suunnattomasti ollessaan ainoastaan tuotantolaitteita ja rahantekokoneita. Oli kyse sitten lihasta, maidosta tai munista. Tosin minulla ei ole mitään pientilojen maitoa, lihaa tai kananmunia vastaan, jos eläimillä on oikenlaiset olosuhteet. Lemmikkeinä minulla on ollut erilaisia eläimiä tietenkin koko elämäni. Minua vanhempi Lapinkoiramme Valdemar (en muista koko virallista nimeä, mutta kutsumanimeltään Vallu, joka oli myös ensimmäinen sanani) menehtyi ollessani 8-vuotias. Tuolloin en oikein viellä osannut surra, enkä ymmärtänyt koiramme todella kuolleen. Meillä oli koiramme Vallun kanssa saman aikaan oranssi maatiaiskissa, Nipsu, joka yhtäkkiä katosi ehkä noin 2 vuotta ennen vanhan koiramme menettämistä. Nipsu oli suuri ja laiska kissa, jolla ei ollut mitään sitä vastaan että väritin kerran sen nenän vihreäksi tussilla. Tosin koiramme ehti nähdä seuraavan kissamme Mistyn, muttei muistaakseni Mistyn vuoden päästä syntyneitä pentuja, joista pidimme itse Piksun. Misty on kilpikonna väritykseltään ja hänen pentunsa Piksu on musta, äitiään paljon suurempi kolli. Molemmat ovat omasta mielestäni todella, todella suuria ja upeita, pitkäkarvaisia kissoja. Misty ja Piksu asustavat molemmat äitini luona omakotitalossa edelleen ja kulkevat ulkona vapaana mielensä mukaan. Misty on 11-vuotias ja Piksu 10. Nämä kissat tulevat varmasti elämään pitkään, sillä ne ovat uskomattoman sitkeitä, edes autonallejäänti ei hidastanut menoa äipällä, joka urheasti keplotteli itsensä murtuneen takajalkansa kanssa takaisin kotiovelle. Minulla on peruskouluaikoina ollut myös 4 liskoa, Karoliinan Anoliksia. Nämä eivät tosin eläneet kahta vuotta pidempään. Lisäksi minulla oli kaksi hamsreria, mutta toisen menehdyttyä toinen menehtyi yksinäisyyteen; uusi lajitoveri veljeni terraariosta ei kelvannut.

Ja nyt päästään vasta fretteihin, näihin veikeisiin otuksiin jotka ovat vieneet sydämeni täysin. Ensimmäinen ikioma frettini, Venäläistä linjaa ollut, rakas soopelipoikani Doussi syntyi vuoden 2010 kesällä Venäjällä. Pidin täysin kohtalona sitä, että Doussilla oli kanssani sama syntymäpäivä, 05.08. Pentue syntyi todella myöhäiseen ajankohtaan, sillä emon kiimaa saatiin kyllä odotella, eikä edes oltu varmoja, että oliko sieltä koko vuonna syntymässä kyseistä pentuetta saati sitten sopivanlaista pentua. Emo kuitenkin synnytti tuolloin elokuussa sopivankokoisen pentueen, joka ei ollut liian suuri. Doussi peri siis äitinsä ulkonäön. Pojan emo on siis soopeli kullanvärisin alusturkein, ja isä oli "puoliksi hybridi" eli 25% European Polecat. Doussi oli siis jopa hirmuiset 12,5% European Polecat. Doussi tuli meille vuoden 2010 lopussa, jolloin poika oli tasan 4kuukauden ikäinen (Rabiesrokotteen saa antaa fretille aikaisintaan 12viikon iässä, jonka jälkeen ennen matkustamista on viellä odotettava 21 vuorokautta, eli päivälleen 3viikkoa) . Näin ollen pennun on oltava tasan 4kuukauden iässä matkustaakseen maasta toiseen.




Doussi nukkumassa onnellisesti yöhousujeni päällä ;)
  Doussin tultua piti olla erittäin määrätietoinen omistaja, sillä poika oli pari ensimmäistä kuukautta suhteellisen villi, ja hampaita oli kokeiltava ainakin kaikkeen liikkuvaan. Viellä senkin jälkeen kun poika oppi minuun luottamaan ja olemaan purematta, oli vieraita tottakai aivan itsestäänselvyytenä aina hieman kiusattava. Doussi ei ehtinyt olemaan minulla kovinkaan pitkään, mutta tässä ajassa sain paljon paljon hyviä muistoja, ja opin todella paljon. Tämän pojan kanssa yhdessä vietettyä aikaa ei olisi voinut korvata mikään, enkä olisi koskaan ollut valmis luopumaan pienestä viattomasta näädästäni näin pian. En toki olisi varmastikkaan ollut valmis luopumaan hänestä muutamankaan vuoden päästä, tuskin koskaan, mutta ehkäpä silloin olisin ollut hieman varautuneempi asiaan. Olisin ollut realisti, rakkaat asiat eivät kestä ikuisesti. Tämä poika vaan koki mielestäni aivan liian lyhyen elämän, joka mielestäni on Doussia kohtaan niin epäreilua, poika ei ehtinyt kokea kaikkea, mitä olisi pitänyt.
Tästä huolimatta, ehdimme Doussin kanssa kokea vaikka mitä. Ehdimme olla yhdessä ja kävimme monesti lämpiminä kesäöinä monen tunnin lenkeillä ulkona valjaissa. Sitä Doussi kyllä rakasti yli kaiken, poika oli aivan erilainen kuin päivisin samassa paikassa! Päivisin poika suurimman osan laahusti ja jäi pyörimään metrin välein maahan ja kaivautumaan lehtikasoihin ja nuuhkimaan ruohoa, eli meno oli todella hidasta. Öisin poitsu oli täysin päinvastainen; annoin Doussin johdattaa ja juoksimme samoja portaita metsänreunassa edestakaisin monta monta kertaa ja juoksimme ympyrää suurella hiekkakentällä jolta menimme metsäpolulle ja metsäpolulta taas portaiden kautta kentälle ja välillä vähän muuallekkin. Niin onnellisia muistoja, voi kun Doussi olisi pysynyt täällä hieman pidempään..


No, nyt muistelu sikseen, olen tässä koneen ääressä jo ihan tippa linssissä. Doussi siis menehtyi viime helmikuussa erittäin äkillisesti. Huomasin, että poika lopetti syömisen, jonka luulin ensin johtuvan uudesta ruoasta, mutta sitten kun pojan hengitys alkoi illalla rohisemaan oikein pahasti, soitin päivystävälle eläinlääkärille. Heillä ei kuulemma ollut tilaa. Soitin seuraavana päivänä uudelleen lähellämme sijaitsevalle yksityiselle eläinklinikalle, johon he ottivat pojan samantien hätätapauksena. Kantokoppamme oli vanhassa asunnossani, ja menimme bussilla eläinlääkäriin, joka onneksi sijaitsi lähellä. Ei ollut kovinkaan kylmä, mutta lunta satoi ja kannoin Doussia sylissäni lämpimään ja paksuun huopaan käärittynä. Eläinlääkäriltä he kirjoittivat lähetteen Viikin Pieneläinsairaalaan, jonne onneksi pääsimme autolla, ja oli kantokoppa lämmityksineen ja Doussilla oli paljon huopia ja tippa suoraan tassuun. Jätimme pojan teho-osastolle, mutta ennenkuin olimme ehtineet kotiin, minulle tuli soitto ettei pojan sydän kestänyt, vaikka kehkot olivat saatu lähestulkoon tyhjennettyä ja ruumiinlämpö normalisoitua. Diagnoosi oli Pyothorax, eli keuhkopussin märkäinen tulehdus. Tämän aiheuttajana oli terävä luunsiru joka oli aiheuttanut ruokatorven repeämisen.


Poitsu ja minä, molemmat TODELLA aamu-unisina (:




Halusin tänä kesänä ottaa Doussille lajitoverin, jotta hänellä olisi enemmän seuraa, sillä eihän ihmisen seura voi koskaan korvata toisen fretin läsnäoloa. Otin kasvattajaan yhteyttä jo paljon ennen soopelipoikamme menettämistä, ja meille muutti juuri kesäkuun alkupäivinä uskomattoman pieni ja kaunis suklaanvärinen tyttö, nimeltä Fera (Kuutin Maree). Fera on nyt siis noin 11-viikkoinen joten hän tuli meille tasan 8 viikon ikäisenä. Feran äiti on upea tumma soopeli ja isä on aivan valtava pastelliuros, Fera siis perikin värinsä enemmän isänsä puolelta, kuten 3 veljeänsänkin. Feran 4 siskoa ovat aivan äitinsä näköisiä tummia soopeleita. Fera on käynyt meillä lähestulkoon virheettömästi hiekkalaatikolla, ja ollut muutenkin aika kiltti, vaikkakin tyttö puree innostuttuaan hieman liian kovaa viellä. Olen aivan varma, että Ferasta kasvaa todella kaunis neiti.
Ferasta kerron myöhemmin lisää, ja teen neidille aivan oman osionkin, kunhan tästä ehdin!


Eräs Feran soopelisiskoista jäi vaille kotia, ja kasvattaja on ainakin sanonut, että voisin tytön hakea tänne Feran kaveriksi. Vastasin viestiin toimimattoneen nettiyhteyden vuoksi noin viikon myöhässä, joten saas nyt nähdä, että onko neiti sillä aikaa löytänyt uutta kotia. Jos ei, niin hän muuttaa meille ;) (apua, kohta näitä pyörii jaloissa jo kokonainen lauma.. :))